Syntymäpäiväleivonnaisia

Leivoin Jaanan isän 70-vuotis syntymäpäiville kahvipöytään leivonnaisia.

Kahvipöydässä makeana leivonnaisena oli pullakranssia, vaniljapursotinleivät, nallentassut, mango-valkosuklaahyytelökakku sekä mustikka-vadelmajuustohyytelökakku. Vieraiden pyynnöstä laitan mango-valkosuklaahyytelökakkureseptin:

POHJA:
200g kaurakeksejä
75g sulaa voita

TÄYTE:
3 prk vanilla cremeä
300g tuorejuustoa
1½levyä valkosuklaata
5 liivatelehteä
1 rkl sitruunan mehua
2 rkl vettä
1 dl sokeria

2 prk mangopilttiä

Murskaa keksit ja sekoita sula voi. Painele seos irtopohjavuoan pohjalle. Laita liivatelehdet kylmään veteen likoamaan. Murskaa valkosuklaa rouheeksi. Vaahdota vanilla creemet vaahdoksi ja lisää tuorejuusto ja suklaarouhe ja sokeri. Kuumenna vesi ja sitruunamehu ja lisää liivatelehdet ja sekoita hyvin. Kaada liivateseos vanillacreme-tuorejuusto-suklaarouhe-seokseen hyvin sekoittaen. Kaada pohjan päälle ja tasoita. Laita jääkaappiin hyytymään väh. 4 tuntia. Laita ennen tarjoilua 2 prk mangopilttiä päälle.

Liljoja, mutta mitä lajiketta?

Pihan alkuperäisperennoihin kuuluvat liljat, jotka kukkivat tänä vuonna komeasti. Niiden kerrottiin olevan keisarinkruunuja, mutta minua alkoi epäilyttämään netin liljakuvia selaillessani. Lähimmäksi kuvista osuu sahramililja. Tiedä häntä, mutta kauniita ovat...


Olin luullut, etten oikein pidä liljoista, kun en erityisemmin välitä perinteisestä ruskoliljasta. Mutta tämän liljan upean punaiset kukat ovat äärimmäisen kauniita, joskin hieman eksoottisen oloisia minun silmääni. Mutta vanhoja ne ovat, perimätiedon mukaan ainakin 1950-luvulta. Ne ovat aiemmin kasvaneet ilmeisesti navetan seinustalla, mutta ne on siirretty unkarinsireenin alle.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään matkailublogi, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Itse en ole päässyt, enkä kyllä viime aikoina kaivannutkaan vieraille maille. Nytkin istun Vänttilän uunikamarissa tietokoneen ääressä, luen blogia ja pohdiskelen sitku- ja nytku-elämää.

Velipoika ja hänen tuore vaimonsa ovat parasta aikaa 7 viikon häämatkallaan Aasiassa. Tällä, kuten aiemmillakin reppureissuillaankin, he kertovat kokemuksistaan - ja pitävät meidät huolestuneet läheiset ajan tasalla liikkeistään - Routewhatever’s -blogissaan.

Blogia lukiessani viherrän vuoronperään kateudesta, kauhusta ja oksetuksesta. Häämatkalaiset milloin makoilevat riippukeinussa, milloin koluavat luolia keskellä viidakkoa ja syövät mitä nyt milloinkin satutaan tarjoamaan. Heidän pysähdyspaikkansa ovat enimmäkseen off-the-beaten-track eli mahdollisimman kaukana suosituimmista turistikohteista. Toki erityisesti nyt häämatkallaan he ovat nauttineet myös hieman tavallista paremmasta majoituksesta ja "luksuksesta". Alla heidän ottamansa kuva auringonlaskusta hotellin parvekkeelta.


Tuorein postaus, jossa reppureissaajat pohtivat matkailunsa filosofiaa, sai minutkin mietteliääksi.  Ihailen suunnattomasti veljeni ja kälyni elämänasennetta ja olen ûberonnellinen heidän puolestaan. Ei pelkästään se, että he ovat löytäneet oman sielunkumppaninsa jo nuorena, mutta myös se että he rohkeasti toteuttavat haaveitaan, eivätkä ole jämähtäneet sitku-elämään, on mahtavaa. He ovat siinä onnellisessa asemassa, että heille on ollut mahdollista toteuttaa muitakin, vähän "keskiluokkaisempia" haaveitaan. Silti he eivät ole halunneet "asettua aloilleen" ennen aikojaan vaan "kiertävät mualimaa" ja käyvät vaarini sanoin "elämänkoulua". Jos joka kerran jotain haaveillessaan lannistaa itsensä ajattelemalla "sitku mulla on enemmän rahaa..." tai "sitku ei oo enää niin kiire töissä..." niin jää monta haavetta kokonaan toteuttamatta.

En tarkoita tällä sitä, että olisin kateellinen reissulaisille heidän elämyksistään. Reppureissuaminen ei sopisi meikäläiselle, ei vaikka olisin 15 vuotta nuorempi; olen aina ollut aivan liian mukavuudenhaluinen ja laiska. Minä ja Vänttilän isäntä toteutimme meille passelia elämysmatkailua omalla häämatkallamme 8 vuotta sitten, kun reissusimme ilmastoimattomalla (!) farmariautolla kahden koiran kanssa Länsi-Euroopassa ja kävimme matkan varrella Maailmanvoittajanäyttelyssä ja parissa  muussakin koiranäyttelyssä sekä agilitykisoissa, siis muun lomailun ohella. Majoituimme mm. Hollannissa ystäviemme luona ja kävimme enimmäkseen paikoissa, joihin sai ottaa koirat mukaan. Se oli meidän tapamme reissuta, meillähän on periaatteena jättää väliin sellaiset kyläilykohteet, joinne perheenjäsenemme eivät ole tervetulleita.

Tämä kuva, joka on valitettavasti aika heikkolaatuinen ja lisäksi sattuneesta syystä mustavalkoinen, on otettu Hollannissa. Löysimme ihan sattumalta nimenomaisesti koirille omistajineen osoitetun upean merenrantabiitsin, jossa viettämämme päivä on jäänyt unohtumattomana mieleen.


Miten nämä elämysmatkat sitten liittyvät tämän blogin aiheeseen. Minä elin vuosikaudet sitku-elämää. Inhosin asumista ahtaassa luhtitalokaksiossa, jossa takapiha avautui suoraan leikkikentälle ja naapurit kävelivät ikkunan alta. Vähän väliä mietin, että "olisi kiva tehdä sitä, tätä tai tuota, mutta kun ei ole sitä omaa kotia, teenpä sen vasta sitku on se oma koti..." Erityisesti sen kahden vuoden aikana, jona etsimme omaa kotia, meinasivat seinät kaatua päälle. Pitkällisen etsinnän jälkeen olimme jo luopuneet toivosta, että löytäisimme sitä unelmiemme taloa maalta, ja olimme tehneet tarjouksia jopa rivitaloasunnoista. Ne kaupat eivät onneksi toteutuneet ja sattumalta, tai johdatuksesta - miten kukin vain haluaa ajatella - löysimme kotiin...


Otin tämän kuvan anivarhain sumuisena elokuisena aamuna viime vuonnna, vain muutama viikko Vänttilään muuttamisen jälkeen. Oli vaikea uskoa, että me tosiaan asumme tuossa talossa. Nyt on ollut lähes vuosi aikaa totutella. Enää ei tarvi haaveilla ja ajatella, että sitku... Ennemminkin on vähän huono omatunto, ettei saa toteutettua niitä kaikkia hienoja suunnitelmiaan, nytku... olis tilaa... olis aikaa... Mutta kaipa sitä pitää sopeutua siihen, että nytku elämä on meikäläisen kohdalla enemmänkin mutku-elämää ;)

Ja parasta on se, että kun on löytänyt sen oman paikkansa ja saanut sitä kaipaamaansa fyysistä ja erityisesti henkistä tilaa, voi olla vilpittömästi onnellinen toisten haaveitaan toteuttavien puolesta.

Puukorvon arvoitus

Meillä oli eilen suullisen historian keruupäivä, kun vierailulla kävi likimain koko 1900-luvun Vänttilää asuttaneen suvun jäseniä. He olivat ystävällisesti ottaneet mukaansa taloarkistoa ja saimme kuvata arvokkaat dokumentit, joista vanhimmat olivat 1800-luvulta.

Kaikkien dokumenttien tutkimiseen menee aikaa, mutta en malttanut olla lueskelematta perunkirjaa vuodelta 1900. Kyseessä on talonemäntä Marja Vänttilän eli Kaupin perunkirja. Emännän kuolema saattoi olla syy siihen, että hänen leskensä Juho Vänttilä eli Kauppi myi tilan ja Amerikan kävijä Emmanuel Ulla-vaimoineen muutti taloon vuonna 1903.


Marja-emännän irtaimistoluettelossa on mm. 68 maitopyttyä. Yksi Vänttilän vanhimmista esineistä on kaksikorvainen kimpiastia, jossa valitettavasti ei ole vuosilukua, vain tekijän puumerkki, B. Liekö se yksi perunkirjassa mainituista maitopytyistä?



Korvon alla oleva pellavaliina ei sen sijaan ole vanha, vaikka malli onkin tuttu karjalaisista punapoiminnoista. Liinan on kutonut ja kirjaillut nurmekselainen käsityötaitaja Edit Tuohino. Olin ihaillut hänen tekemiään liinoja pitkään ja sain sen 30-vuotislahjaksi äidiltäni. Liina oli visusti kaapissa liki kymmenen vuotta, kunnes muutimme Vänttilään. Ennen ensimmäisenkään muuttolaatikon sisälle kantamista levitin liinan talon vanhalle, pitkälle pirtinpöydälle, jolle se sopikin kuin valettu.

You can find older post in the sidebar archive. Vanhemmat postaukset löytyvät sivupalkin arkistosta.